Jadetanssi - osa 48

Rex 6 - jeti 0

Bomfel lähestyy ryhmäämme laatikkonsa pyöristä kantautuvan vaimean hurinan saattelemana. Voin kuvitella, miten kamerat tumman lasikuvun alla tarkkailevat meitä, sillä olen kuulevinani pietsomoottorien synnyttämiä ajoittaisia surinoita kameroiden kääntyillessä. Rex astuu askeleen eteenpäin ikään kuin ottaakseen isäntämme vastaan.

- Arvon mestari Bomfel, me olemme yksityisetsiviä. Minä olen Rex Anglia ja tässä vierelläni on Kauko Kaipuu.

Kaukolla on taas hänelle tyypillinen huoleton ilme ja rento hymy kasvoillaan ottaessaan puheenvuoron hetkeksi.

- Hyvää päivää!

Metallinen, tumma ääni vastaa.

- Päivää ja tervetuloa.

Rex jatkaa ja ojentaa osoittavan kätensä kohti Miinaa ja minua.

- Tässä on Miina Damer ja hänen vierellään ystävänsä Kerttuli… anteeksi, Kerttuli, mutta en enää muista sukunimeäsi.

Miinakin tervehtii ja yrittää parhaansa mukaan pelastaa Rexin onnettomasta muistikatkoksesta.

- Hyvää päivää! Ystäväni tässä vierelläni olkoon vain Kerttuli, sillä hänen sukunimensä Kangasrotko-Wesserwisser-Tyynimäki on kenelle tahansa liian pitkä muistettavaksi ensimmäisellä kerralla, vai mitä Kerttuli?

Katsahdan Miinaan ja vedän leveän hymyn huulilleni. Sitten katseeni käy hetken isäntämme suunnassa.

- Hyvää päivää minunkin puolestani! Olet oikeassa Miina, voitte kaikki kutsua minua Kerttuliksi. En lainkaan pahastu siitä. Olen tämän joukkion eräänlainen avustaja.

Bomfel toivottaa minutkin tervetulleeksi. Taaksemme muodostuu kolmiulotteiset virtuaalinojatuolit, ja istahdamme kukin omiin laiskanlinnoihimme. Tuoli on uskomattoman mukava ja pehmeä, vaikka onkin vain silmälumetta. Bomfel esittää aiheellisen kysymyksen.

- Ystävät, mikä tuo teidät luokseni?

Rex ottaa puheenjohtajan roolin ja kertoo toimeksiannostamme ja lyhyestä seikkailustamme kiinalaiskorttelissa. Wilbert on alkanut tarjoilla meille virvokkeita. Eteemme ilmestyy materialisoitunut lumepöytä. Bomfelin majassa käytetään näemmä näitä haihtuvia huonekaluja, jotka ovat melko tyypillisiä ainakin yleisötiloissa, sillä niillä säästetään varastointitilaa ja ne ovat nopeasti uudelleenluotavissa tilanteen mukaan.

Jadetanssi - osa 47

Olen vähällä kiljaista amerikkalaisittain: "Oh, my God!" mutta jotenkin saan pidäteltyä tunteeni. Mieleni tekisi nostaa kädet kauhusta poskille, mutta en osaa sanoa, olenko järkyttynyt vai yllättynyt. Tuijotan näkemääni. Käännän äkkiä katseeni Miinan puoleen, ja hän on myös kääntynyt minun suuntaani ja ymmyrkäisin silmin yrittää etsiä minulta lohtua. Olen lukevinani Miinan huulilta äänettömän englantilaislausahduksen: "Oh, Lord!" Pääni kääntyy takaisin kauhunsekaisena. Mitä pidempään katson edessämme olevaa kuvottavaa ilmestystä, sitä huonovointisemmaksi tulen. Minulla on tunne, että yökkään kohta. Puristan oikean käteni sormet yhteen ja kokoan itseni. Hyvät lukijat, en tiedä, miten näkemäni teille ilmaisisin, mutta yritän kuitenkin. Edessämme on kaikesta päätellen maagi Bomfel, mutta en osaa yksiselitteisesti kuvata, kuka tai mikä huoneessa oikeastaan on. Mestari, tai mitä hänestä on jäljellä, muistuttaa ensinnäkin höyrykaappia, sellaista kabinettia, jollaisia nähtiin entisaikojen saunoissa. Mustaksi maalattu kaappi on ehkä puolitoista metriä korkea ja kantikas rakennelma, jossa on viistetty etuosa. Sivuilla olevat ulkonemat muistuttavat lokasuojia, ja niiden alta pilkottaakin kumiset renkaat. Mutta ehkä kaikkein yököttävin näkymä sijaitsee laatikon päällä, siellä missä pitäisi olla… niin… se pää, joka ainoana näkyy ulospäin tämänkaltaisista höyrykaapeista. Erona on kuitenkin vain sellainen pikkuseikka, tai iso, että pään tilalla on läpinäkyvä puolipallon muotoinen kupu ja sen sisällä… paljaat ihmisen harmaat aivot! Voi kauhistus! Karmivaa! Silmien tilalla on kaksi mustaa lieriötä, jotka muistuttavat kameroilta. Tapitan hävettävän uteliaana. Polveni lyövät kerran yhteen, kun värisen pelosta ja jännityksestä. Miina inahtaa ääneen.

- Ih!

Wilbert rykäisee vaimeasti ja naputtaa muutaman kerran etusormella ohimoaan. Kohta lasikupu muuttuu täysin mustaksi ja läpinäkymättömäksi. Meidän ei ollut tarkoitus nähdä näkemäämme. En näe missään käsiä ja samalla ymmärrän, miksi mestari ei kättele ketään. Hämmästyksemme katkaisee metallilta kalskahtava matala ääni, jossa on kuitenkin luonnolliselta vaikuttava intonaatio.

- Hyvää päivää hyvät ystävät ja tervetuloa vaatimattomaan kyläämme. Wilbertin, henkilökohtaisen avustajani olettekin jo tavanneet. Saanen esittäytyä. Olen Bomfel ja tämän pienen kylän mestari ja Pohjolan maagi. Suonette anteeksi ulkoasuni. Sille on luonnollinen selitys, mutta kertokaapa nyt, keitä te olette.

Lämmin veri alkaa jälleen kiertää sormenpäissäni. Rauhoitun.

Jadetanssi - osa 46

Astumme ulos autosta. Ilmanala on mukavan raikas, mutta ei turhan lämmin eikä mitenkään kylmäkään. Voin kuvitella, että juuri tällainen säätila täällä pohjoisessa vallitsee. Meidät vastaanottanut mies ei ole vielä esittäytynyt. Hänellä on pitkä, melkein nilkkoihin asti ulottuva päällystakki, jonka korkeat kaulukset on nostettu pystyyn niin, että ne peittävät koko kaulan. Pikimusta kiiltävä hiuskuontalo välkehtii auringon hohteessa miehen liikutellessa päätään. Meidät johdatetaan sisälle isoon mökkiin, jossa on hämärä valaistus. Seisomme kalustamattomassa salissa, jonka suuret ikkunat on peitetty läpikuultavilla harmailla verhoilla.

- Retkeläiset! Tervetuloa kyläämme! Minun nimeni on Wilbert ja olen mestarimme henkilökohtainen assistentti. Pyydän teitä odottamaan vielä hetken sillä aikaa, kun ilmoitan mestarille teidät saapuneiksi.

Pitkänhuiskea, laiha mies purjehtii naapurihuoneeseen johtavalle ovelle ja suuren salaperäisyyden vallitessa hiipii seinän toiselle puolelle sulkien uksen perässään. Katseemme kiertelevät kelohonkaisen mökin tyhjiä seiniä pitkin ja vuoron perään kohtaavat toistemme silmäterät. Etsimme kiinnekohtia, joista voisi aloittaa vaikkapa tyhjänpäiväisen keskustelun odotellessamme jotakin tapahtuvaksi. Äskeinen ovi narahtaa pian uudelleen ja tuttu kapeakasvoinen hovimestari astuu eteemme. Wilbert on pukeutunut perienglantisen butlerin tapaan, joskin luonnoton laihuus ei oikein tunnu sopivan hänen rooliinsa.

- Mestarimme ottaa teidät nyt vastaan. Eh…, jokunen ohje lienee paikallaan ennen kuin astutte hänen huoneeseen. Hän, tuota… niin… ei kättele vieraita… eh… eikä tosin paljon ketään muitakaan.

Wilbert kuulostaa epävarmalta ja jännittyneeltä. Hän takeltelee sanoissaan, ja saa ainakin minut epäluuloiseksi ja hermostuneeksi.

- Ja niin… yrittäkää käyttäytyä normaalisti.

Normaalisti? Mitä tuo tarkoittaa? Kylläpä tämä nyt on salaperäistä. Rex seuraa saattajaamme ja me askellamme aivan hänen kannoillaan pakahtuen uteliaisuudesta. Melkein tunnen, miten yritän nousta varpailleni ja ennakkoon kuikuilla ovenraosta peremmälle. Täytyy myöntää, että jännitykseni kohoaa joka askeleella. Wilbert heilauttaa suurieleisesti kättään ja nojautuu aavistuksen verran alaspäin ja kutsuu meidät sisään jääden itse ovelle seisomaan. Tallustamme kuin pienet lapset peräkkäin ja käännymme yhtenä rintamana katseet kohti peräseinää. Silmäni nauliintuvat, mutta kuulen, miten ovi narahtaa jälleen kiinni. Syrjäsilmällä havaitsen Wilbertin pyyhältävän rivimme ohi, mutta en voi sille mitään, että leukani loksahti juuri auki ja ääriasentoon.

Evästeiden käyttö

Käytän sivustollani evästeitä tarjotakseni parhaimman mahdollisen lukukokemuksen blogini lukijoille. Jos jatkat sivustoni käyttöä, oletan, että hyväksyt evästeiden käytön sivustollani.

Lisätietoja evästeiden käytöstä