Jadetanssi - osa 37

Matkamme jatkuu kohti pohjoista. Saavumme terminaaliristeykseen, jossa on tehtävä päätös kääntyäkö takaisin sivistyksen pariin vai jatkaako matkaa itään tai länteen. Eteenpäin emme enää virallisia väyliä pitkin pääse. Kauko näppäilee ohjaintaulua ja selittää kytkevänsä tehokkaamman vaihteen päälle. Miina kysyy, mitä hän sillä tarkoittaa, saamme vastaukseksi, että Iso-Iita on nyt varustettu maastoajoa varten. Kaikki kuusi pyörää vetävät ja tarvittaessa saamme lisää vetoapua telaketjuista. Olemme pysähtyneet risteykseen ja tuijotamme kukin eri ilmansuuntiin. Edessämme näkyy tuuhea sysimetsä. Vasemmalla ja oikealla jatkuu päällystetty suora tie. Kartan mukaan tiet kaartavat pitkien matkojen jälkeen taas takaisin etelään saavutettuaan rannikon molemmissa ilmansuunnissa.

- Joudumme kaiketi kaatamaan muutaman puun, jotta pääsen tuon tiheikön läpi.

Kauko suunnittelee ääneen seuraavia liikkeitämme. Rex nyökkäilee myöntyvästi ja painaa niin sanotusti kaasua, vaikka tämä ajopeli ei enää kaasukäyttöinen olekaan. Ilmaisu on peräisin kaukaa 1800- ja 1900-lukujen taitteesta, kun autoilu alkoi yleistyä. Silloin autot kulkivat polttomoottoreilla, joihin kaasutettiin polttoaineen ja ilman seosta voimanlähteeksi. Tekniikka ei ole vahvimpia puoliani, mutta tällaisen selityksen olen joskus kuullut, kun olen ihmetellyt kaasun käyttöä kulkuneuvoissa. Iso-Iita nytkähtää hitaasti liikkeelle ja alkaa ryömiä tien poikki ja ojan yli kohti metsää. Polku edessämme on aivan liian kapea valtavalle laitteellemme, joten muutama puunrunko kaatuu pakostakin edetessämme yhä vain syvemmälle metsän siimekseen. Joku on kulkenut tästä ennenkin, mutta huomattavasti vaatimattomammalla menopelillä. Kuulen, miten puut ympärillämme rytisevät ja tunnen pientä häpeää luonnon antaessa periksi päättäväisyydellemme. Maastokartan perusteella taipaleemme metsän keskellä ei ole järin pitkä, ja pian saavutammekin metsän reunan. Olemme matkanneet kenties vain muutamia kilometrejä, kun eteemme avautuu suuri ja silmänkantamattomiin jatkuva niukan heinän peittämä kenttä. Alue on selvästikin ihmisen niittämä ja näyttää jonkinlaiselta raja-alueelta. Pysähdymme hetkeksi ihailemaan aavaa ja täydellistä hiljaisuutta, jota toisinaan kaipaan kaupungissakin. Pitkään Iso-Iita ei saa lepuutella moottoreitaan, kun jo jatkamme taas matkaa. Seuraan monitoristani matkan edistymistä ja näen, miten lähestymme metri metriltä jäätikköaluetta. Olen jännittynyt ja vähän haltioissani. Kohta saavumme retkemme haastavimmalle etapille.

Julkaistu torstaina 8.2. klo 17:30 Projektit-luokassa avainsanalla kirjat.

Edellinen
Jadetanssi - osa 36
Seuraava
Jadetanssi - osa 38
Evästeiden käyttö

Käytän sivustollani evästeitä tarjotakseni parhaimman mahdollisen lukukokemuksen blogini lukijoille. Jos jatkat sivustoni käyttöä, oletan, että hyväksyt evästeiden käytön sivustollani.

Lisätietoja evästeiden käytöstä